Latest Entries »

Cover of "Tubular Bells"

Cover of Tubular Bells

Nykypäivänä rock-musiikissa kuulee enää harvoin instrumentaaleja, kappaleita ilman laulua tai sanoja. Menneinä vuosikymmeninä ne olivat kuitenkin varsin yleisiä, jopa hyvin suosittuja (Mike Oldfield: Tubular Bells, Fleetwood Mac: Albatross, The Shadowsin koko tuotanto jne.). Miksi näin? Puuttuuko instrumentaalista draamatiikka, vai miksi se ei kiinnosta?

Tämä kirjoitus sai ensinnäkin alkunsa siitä, että osallistun parasta aikaa Mike Oldfield remix -kilpailuun. Kilpailun ideana on, että muusikko/tuottaja saa käyttöönsä alkuperäisen Tubular Bells -biisin raidat, siis alkuperäiset 16-raitaiset äänitteet, joita saa sitten vapaasti muokata, äänittää itse lisäraitoja jne. Tavoitteena on tuottaa mahdollisimman originelli tulkinta Oldfieldin sävellyksestä.

Oman tulkintani voitte kuunnella tästä. Pyydän nöyrimmin myös äänestämään. (Äänestys päättyy Syyskuun 4. 2012)

Elämme populaarimusiikin laajassa kentässä aikaa, jolloin tehokkuus on maksimoitu. Ja koska tehokkain tapa saada ihminen kiinnostumaan kuulemastaan musiikista on ihmisääni, toisin sanoen laulu, jossa on selkeä sanoitus ja viesti, on varsin epätodennäköistä, että kuulemme radiosta instrumentaalimusiikkia kovinkaan usein. Klassinen musiikki YLEn ykkösellä olkoon poikkeus. Koska emme kuule instrumentaalimusiikkia enää kovin usein, emme myöskään kovin helposti totu sitä kuuntelemaan tai tulkitsemaan. Sääli sinänsä.

Instrumentaalimusiikin viehätys perustuukin mielestäni pitkälti siihen, että mahdollisuudet melodioiden rakentamiseen sekä laajempiin raketeisiin ovat suuremmat. Tästä Tubular Bells on hyvä esimerkki. Perus rock-kombon (kitara, basso, rummut & keyboard) sijaan kyseisessä sävellyksessä kuullaan liki 30 eri soitinta, lukuisia melodisia teemoja ja seikkaillaan erilaisten harmonioiden maailmassa yli 40 minuutin ajan. Kaupallisessa radiossa tämän kappaleen aikana ehtisi tulla vähintään 3 mainostaukoa.

On tietenkin mahdollista, että instrumentaaliteos jää helposti vaikeatulkintaiseksi. Mitä tämä Tubular Bells nyt sitten tarkoittaa? Mitä se ilmaisee? Mutta siinäpä toisaalta instrumentaalin vahvuus. Taulu on valkoinen, ja kuulijan mielikuvitus värittää sen. Joskus instrumentaalin säveltäjä antaa kuulijalleen vihjeen tarkoituksistaan kappaleen nimessä (Albatross, esim.), mutta Tubular Bells ei kerro mitään muuta kuin että kyseistä soitinta kuullaan levyllä.

Itse olen säveltänyt paljonkin sanatonta musiikkia, mutta lähes aina jotain hyvin tiettyä tarkoitusta varten. Teatteriesitykseen, elokuvaan, kuunnelmaan… Tällöin musiikki on alisteinen muulle ilmaisulle. Musiikki palvelee tarinankerrontaa tai tiettyä tunnetilaa. Taulu on jo vähintään puoliksi maalattu. Siksi instrumentaaliteoksen dramatiikka onkin ehkä parhaimmillaan, kun musiikilla ei ole muuta funktiota kuin musiikki itse. Siihen sisältyy ohittamaton jännite: mitä tämä on? Mihin tuntemattomaan maailmaan säveltäjä minua vie? Se maailma on olemassa vain itsensä luomien sääntöjensä määrittelemänä. Yllätyksellinen, kaunis maailma.

Tubular Bells oli minulle jo pikkupoikana tärkeä kappale, ja uudelleentulkinnan tekeminen oli haastava teko, jo siksi, että ajatukset oli vietävä pois alkuperäisestä, jotta sitä voisi katsella uudesta näkökulmasta. Ikään kuin se olisi uusi kappale, vaikka olen kuullut sen varmasti satoja kertoja. Toisin kuin yleensä, totesin parhaaksi rakentaa tämän kappaleen riffi kerrallaan, teema kerrallaan, välillä tahti kerrallaan, tietämättä, mihin päätyisin. Yleensä pyrin luomaan edes jonkin kokonaiskäsityksen, miltä kappaleen pitäisi kuulostaa, ennen kuin äänitän mitään. Nyt ainoa vaihtoehto oli antautua tuntemattomalle ja antaa sen johdatella. Pelottavaa, mutta erittäin kiehtovaa.

Mainokset
Klaus Kinski

Image via Wikipedia

Rakkain vihollinen… Näin puhui ohjaaja Werner Hertzog näyttelijä Klaus Kinskistä, joka oli kuuluisan tempperamenttinen elämäntapataiteilija ja klassinen esimerkki luovasta hullusta. Heidän suhteensa on tallentunut useiksi elokuviksi ja myös dokumentiksi, jonka Hertzog itse ohjasi. Suhde oli parhaimmillaankin tulenarka.

Olen tehnyt viimeaikoina useita soolokeikkoja trubaduurihengessä ja nähnyt monenlaisia yleisöjä. Tuntemukset näistä keikoista ovat olleet vähintäänkin ristiriitaisia. Muutamilla keikoilla tunnelma on ollut intiimi, vilpitön, ihmiset ovat nauttineet kuulemastaan. Joillakin keikoilla on ollut kohteliaan välinpitämätön tunnelma, mikä ei ole suinkaan johtunut esiintyjän laiskuudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että yleisö on tullut seurustelemaan ja viettämään iltaa eikä kuuntelemaan lauluja. Vaikka kuinka yrittäisin sisällyttää energiaa ja tunneilmaisua lauluun niin lopputulos ei siitä miksikään muutu: musiikki ei ole illan pääasia. Hetkellisesti ihmiset saattavat vaikuttua kun jokin heidän suosikkikappaleistaan pärähtää ilmoille, mutta sitten keskittyminen vaihtuu johonkin muuhun asiaan.

Ja sitten on vihamielinen yleisö.

Kukaanhan ei lähtökohtaisesti vierasta ihmistä vihaa, varsinkaan häntä, joka on tullut viihdyttämään. Mutta joillakin ihmisillä tuntuu olevan tarve pönkittää omaa egoaan muiden kustannuksella, ja ravintolan nurkassa esiintyvä yksinäinen muusikko on erittäin helppo kohde. Erityisesti jos ohjelmisto ei miellytä (ts. en soita Kirkaa, Black Sabbathia, Children of Bodomia tai Topi Sorsakoskea). Käytännön esimerkki. Olin soittamassa keikkaa eräässä etelärannikon pikkukaupungissa. Ensimmäinen setti meni vailla minkäännäköistä reaktiota keneltäkään yleisön jäseneltä. Pidin tauon. Aloitin toisen setin selvästi räväkämmin tarkoituksena saada porukkaa hereille pizzan mussutuksen jäljiltä. Mitään ei tapahtumut.

Sitten keksin, että syy saattoi olla siinä, että olin ruotsinkielisellä alueella, ja että minun ehkä kannattaisi ottaa yleisöön kontaktia ruotsiksi. Soitettuani Yes-yhtyeen ”Owner Of The Lonely Heart” -biisin loppuun eräs yleisössä istunut mies päästi suustaan hyväksyvältä kuulostaneen murahduksen, johon minä kommentoin iloisesti: ”Tack så mycket.”

Yes Live in 1974

Yes Live in 1974 (Photo credit: Hunter-Desportes)

”Tack så fittan!” kajahti baarin vastakaisesta kulmasta. Perään rämäkkä nauru koko pöytäseureelta.

En tästä silloin erityisesti pahastunut. Hymyilin miehille ja jatkoin keikan loppuun normaalisti. Jälkikäteen tapaus kuitenkin jätti päähäni kysymyksen: tällaisiako me ihmiset (ja erityisesti me suomalaiset miehet) olemme? Minulle huudelleen miehen teko saattoi olla siinä pöytäseurueessa hyväkin vitsi. Olisin saattanut vastaavassa tilanteessa itsekin naurahtaa, jos olisin ollut ryypiskelmässä ystävien kanssa ja hyvä boogie olisi päällä. Mutta ajatukseni ydin onkin se, että loppujen lopuksi kysymys oli huumorin repimisestä toista nöyryyttämällä. Katsoipa asiaa miltä kantilta tahansa.

Miksi? Onko esiintyvä taiteilija todellakin tässä ajassa vain ja ainoastaan viihdepalvelija, jonka odotetaan vain täyttävän yleisönsä aistit taidetta muistuttavalla pikaruoalla, jonka pääasiallinen tarkoitus on olla ärsyttämättä ketään? Kun se toisaalta voisi olla elämys! Toisin sanoen: oletetaanko, että vastuu esityksen onnistumisesta vain esiintyjällä? En kysy tätä suinkaan katkeruuttani, vaan pohdittavaksi jätettävänä kysymyksenä. Yleisön on loppujen lopuksi äärimmäisen helppo pilata nautinto itseltään vain jo sillä, että he kokevat, että heillä on kaikki oikeus viihtyä, mutta ei mitään velvollisuuksia edes oman viihtymisensä edistämiseksi. Saati sitten, että esiintyjän (joka nyt ei valitettavasti satu olemaan tuttu Iltalehden palstoilta) olo saataisiin mukavaksi edes yksillä pienillä aploodeilla. Tältä se ainakin välillä tuntuu. Huudan tässä todennäköisesti tuuleen.

Ainahan asia ei ole näin. Joskus yleisö on täysin puolellani. Joskus soitan kappaleen, jota kukaan yleisössä ei tunne, ja yllättäen kaikki hiljentyvät kuuntelemaan. Silloin tiedän, että on hyvä keikka meneillään. Ero tällaisen keikan ja tack so fittanin välillä on pieni mutta ratkaiseva. Toisessa tapauksessa yksi tai useampi yleisön jäsen päätti edes hetken ajaksi avata ajatuksiaan ja suhtautua esitettyyn musiikkiin avomielisesti. Toisessa ei.

Toisaalta tiedän että yleisön syyttäminen laimeasta meiningistä on turhaa ja että loppujen lopuksi itse se meininki on luotava. Näin toki teenkin. Joka keikalla. Mutta kuten kaikki esittävä taide, musiikin merkitys syntyy yhteisestä kokemuksesta. Tack så mycket.

Vaikka Hertzog ja Kinski eivät ajoittain voineet sietää toisiaan ja vaikka Hertzog uhkasi Kinskiä kerran haulikolla, koska mies kiukutteli ja uhkaili ohjaajaansa, he silti tekivät 5 elokuvaa yhdessä. Kinskin kuoltua Hertzog ohjasi ystävänsä muistoksi hänestä kertovan dokumentin. Kaikesta huolimatta miesten ystävyys oli syvää ja lämmintä, toisiaan kunnioittavaa ja logiikan rajat ylittävää. Ja kun heidän yhteistyönsä toimi, oli lopputulos maagista. Kuten hyvät keikatkin. Kiitos niistä arvon yleisölle.

Levyn teko on alkanut

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta tämän blogin osalta. Syksy oli raskas, mutta nyt voin ilokseni ilmoittaa, että levyn teko on alkanut. Tai pikemminkin se jatkuu pitkän tauon jälkeen.

En ole vielä saanut muuta aikaan kuin rumpuraidan yhteen uuteen kappaleeseen, mutta sekin tuntui jo suurelta voitolta pitkän kuivan kauden jälkeen. Aloittaminen on lähes poikkeuksetta hankalinta, ja sama pätee uudelleen aloittamiseen. Niin tälläkin kertaa sekä itse levyn tekemisen että tämän blogin osalta. Voitte odottaa lähitulevaisuudessa aktiivisempaa kirjoittelua.

Ennen levyn valmistumista (joskus keväällä) julkaisen teatterimusiikkia. Uusin näytelmäni ”Kapina” saa ensi-iltansa 27.2.2012. Mäntsälän kapinasta kertova draama esitetään Mäntsälän Teatterissa, ohjaajana Thomas Henriksson. Esityksessä kuullaan myös säveltämiäni lauluja.

Sekä levyn edistymisestä että näytelmästä kirjoitan pian lisää.

Kontekstin muutos

Laulun kirjoittaminen on tarinan kerrontaa, samoin kuin vaikkapa elokuvan käsikirjoittaminen. Jos olen jotain oppinut tarinan kertomisesta, niin sen, että konteksti ratkaisee. Jotta voimme ymmärtää tarinan päähenkilön käytöstä, tarinan merkitystä tai musiikin ilmaisua, meidän tulee tietää, mitä taustalla on. Free jazzia on vaikea ymmärtää, jos ei ensin kuuntele beboppia tai cool jazzia. Valokuva leikkivästä lapsesta herättää myötätuntoa ja iloa, mutta jos tietää, että heti kuvan ottamisen jälkeen taustalle vyöryy panssarivaunu, tunne on varmasti hieman toinen.

Opiskellessani käsikirjoittamista kurssillani oli Danny -niminen nuori kaveri. Varsin vilkas tapaus. Itse asiassa niin vilkas, ettei miestä paljon koulussa näkynyt. Kaikki muut kurssillamme paahtoivat töitä niska limassa, kirjoittivat sivutolkulla tekstejä viikosta toiseen. Dannya ei näkynyt. Välillä kuulimme jostain, että hän oli ollut risteilyllä juhlimassa, yökerhossa tai ties missä milloin. Poissaolojensa syyksi hän mainitsi joskus terveytensä, mutta en usko että kukaan meistä otti häntä kovinkaan vakavasti. Se kuulosti niin ilmiselvältä verukkeelta kun nyt vaan saattoi olla. Opintojen viimeisen puolen vuoden aikana en nähnyt häntä kertaakaan, ja muutkin kurssitovereistani vain kerran, silloinkin kostean illan päätteeksi. Olimme kaikki lähinnä huvittuneita. Nuori mies jaksoi ainakin pitää hauskaa.

Viime tiistaina Danny menehtyi (jos ymmärsin oikein) leukemiaan, jota hän oli ilmeisesti sairastanut jo jonkin aikaa. Todennäköisesti jo silloin kun häneen tutustuin. Yhtäkkiä käsitykseni koko miehestä muuttui täysin. Hauska, heiveröinen, ylivilkas Danny… Kaikkeen oli syynsä. Hänellä oli kiire kokea elämää, tietoisena sen lyhyydestä.

Kuulin Danny poismenosta vasta pari tuntia sitten. Tekisi mieli kirjoittaa tästä jotain järkevää. En vaan tiedä, mitä. En ole ihan varma, miksi ryhdyin tätäkään kirjoittamaan. Tuli vaan sellainen olo, että jotain pitäisi sanoa. Ehkäpä se on nyt sanottu.

Vaya con Dios, Danny.

Kohti Bremeniä

PALJON SUURIA UUTISIA!

1.) Eclipse Music on tehnyt jakelusopimuksen ruotsalaisen Plugged Musicin kanssa. Levyjämme on nyt siis saatavilla myös Ruotsissa sekä kansainvälisissä erikoisliikkeissä. Suomessa jakelumme on edelleen SuperSounds Musicin hoivissa.

http://www.plugged.se

2.) Eclipse Music on tehnyt levytyssopimuksen vuoden 2001 Jazz Emma -palkinnon voittaneen Kari Ikosen kanssa. Sopimus kattaa Kari Ikonen & Karikko -yhtyeen seuraavan levyn ”The Helsinski Suite” julkaisun. Levy ilmestyy syyskuussa. Tarkempaa tietoa myöhemmin.

http://www.kariikonen.com

3.) Eclipse Music matkaa tänä viikonloppuna Bremeniin Jazzahead -konferenssiin, jossa esiintyvät artisteistamme Elifantree sekä Kari Ikonen & Karikko. Hyvä me!

PS.

Tämä vain tämmöisenä pikatiedotuksena. Palaan lauluntekemisen saloihin piakkoin 😉

Sainpa kiinnostavan ajatuksen.

Kuten taisin viimeksi mainita, olen tekemässä oman levyni lisäksi myös duo-levyä isäni kanssa. Se ilmestynee näillä näkymin syyskuussa. Materiaalia on tuohon projektiin jo aika paljon, mutta minun pitäisi vielä säveltää vähintään yksi uusi laulu tuota projektia varten. Ja tuota uutta laulua varten kaipaisin nyt hieman virikkeitä. Siispä tämä seuraava, mahtava mahdollisuus kaikille luoville kirjoittajille, lauluntekijöille ja runoilijoille kokemuksen määrään katsomatta.

Kirjoittakaa teksti. Yksi lause, ajatus, riimipari, kokonainen tarina, otsikko tai vaikka vain vapaamuotoinen kirjoitelma jostain itseäsi koskettavasta asiasta. Pelikenttä on vapaa. Suosittelen kuitenkin välttämään kuolemansynkkiä ajatuksia. Sorrun melankoliaan itsekin vähän turhan helposti, ja haluaisin tästä laulusta mieluummin aiheeltaan kevyen kuin raskaan. Mutta, kuten sanottu, kaikki ideat otetaan vastaan, joten itsesensuuri sikseen.

Pidän itselläni oikeuden muokata tekstiä täysin oman pääni ja musiikin mukaan 😉

Sen idean kirjoittaja, jonka luovasta panoksesta itse biisi syntyy, saa erityiskiitokset levynkansiin ja ilmaisen kappaleen itse levystä nimikirjoituksilla varustettuna, mainetta, kunniaa jne.

Voit jättää ehdotuksesi kommenttina, tai jos haluat pysyä nimettömänä, niin lähetä tekstisi sähköpostiini.

Luovuus esiin, näppäimistö laulamaan!

Rauhaa ystävät,

Tapsa

Paris Exposition: Champ de Mars and Eiffel Tow...

Image by Brooklyn Museum via Flickr

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta. Lopputyön kirjoittaminen vei mehut miehestä.

Tein pienimuotoisen promosopimuksen amerikkalaisen levy-yhtiön kanssa (GoDIY Records). Tarkoitus on, että he promoavat minun biisejäni Atlantin toisella puolella TV-yhtiöille, mainoksiin ja sen sellaisiin. Eräs vanha biisi ”The Great Gamble” pääsee myös heidän keväällä ilmestyvälle kokoelmalevylleen. Kiinnostavaa. Odotan mielenkiinnolla, tuottaako tämä uusia mahdollisuuksia. Joka tapauksessa, askel kohti kansainvälisiä markkinoita on otettu.

Olin koko joulunajan aivan jumissa. Väsymyksestä varmaan, eikä keuhkoputken tulehdus auttanut asiaan. Nyt olen yrittänyt palata työn pariin, ja… kas kummaa… tuloksena oli heti aivan uusi biisi sekä lyriikkaa erääseen toiseen biisiin jota olen työstänyt isän kanssa.

Näyttäisi siltä, että tämä vuosi tuo tulleessaan peräti kaksi uutta julkaisua. Oman levyni lisäksi työstän isän kanssa aika kiinnostavalla tavalla alkanutta duolevyä. Isäkin taisi olla vähän jumissa oman levyprojektinsa kanssa, joten hän ehdotti, että tekisimme yhteisen projektin. Saisimme molemmat pienen piristysruiskeen tekemiseen. Näinhän siinä taisi käydä.

Mutta kyllä taas piti vaikeimman kautta mennä. Istuin tuossa pari päivää sitten luurit korvilla, ja yritin hakea inspiraatiota vanhoista demonauhoista viime vuosituhannen puolelta. Kamalan kuuloista, pateettista, nuoren miehen maailmantuskaa ne enimmäkseen olivat, jopa siinä määrin, että hävettää. Musiikillisesti osa vielä menetteli, mutta se lyriikka taas…

Josta pääsenkin tähän jumissa olemiseen. Musiikin säveltäminen ei ole koskaan ollut ongelma silloin kun hyvää lyriikkaa on saatavilla. Mutta hyvän tekstin vääntäminen on aina ollut se heikko kohtani, mikä on sikäli ironista, koska opiskelen tälläkin hetkellä ammattikirjoittajaksi. Toisaalta, eipä se käsikirjoitustenkaan vääntäminen helppoa ole.

Sitten… toissapäivänä lähti tulemaan, oikein ryöppynä.

Ensi tuli tämä:

LAULU PIENELLE MIEHELLE

Pieni mies, peikkopoika
minne on isäs mennyt
pensaan taakse vaiko maailman tuuliin

Pieni mies, orpo parka
vielä joskus kasvat isoks
ja näytät ettei sanat tartu huuliin

ja näät että itkee isot miehetkin

nuori mies, vanha sielu
ota nyt jo rennommin
ja anna itsellesi armon aikaa

mihinkään ei oo kiire
maailma kyllä odottaa
vaikka tekis mieli perään joskus huutaa

mutta kaiku sieltä vain hiljaa sulle kuiskaa

Juttu jatkuu vielä, mutta idea on varmaankin selvä. Isänä oleminen on muttanut minua. Näkökulmat asioihin, myös musiikkiin ja laulujen tekemiseen ovat toisenlaisten kuin aikaisemmin. Maailmantuska on hävinnyt, tilalle on tullut intiimimpi, ja – väittäisin – kypsempi ote. Inhimillisempi ote.

Ja sitten tuli tämä…

Kappaleen nimi on PARIS, ja se syntyi jo vuosia sitten kun isäni teki yhteistyötä serkkuni Kalle Pakalenin kanssa. Kalle oli kirjoittanut tällaista:

Tie loppuu Pariisiin
Maailma asfalttiin
Rakkaus on kuin
painais päänsä samettiin

Kaupungit on satuja
teot pahoja
matkaan sinne
missä on turha katua

jotta sinulla ois hyvä olla
ja minulla ois hyvä olla
Yö saapuu Pariisiin
Jään yksin hotellin

Laulu esitettiin muutamalla keikalla, mutta sitten se syystä tai toisesta unohtui. Se jäi kuitenkin minulle takaraivoon kytemään sillä ajatuksella, että sille pitäisi joku päivä vielä tehdä jotain. Kun isä sitten joulun alla ehdotti tätä duolevyprojektia, oivalsin, että tämä olisi loistava biisi juuri tähän projektiin. Se tarvitsi kuitenkin lisää tekstiä. En tiedä tuleeko tämä eilen kirjoittamani olemaan lopullista (tuskin!), mutta tällaista kuitenkin aivoista ryöpsähti:

Aamu on valkoinen
kirkkaus hyväilee
sielua, jonka iho on poltettu karrelle

Tie kutsuu matkaajaa
asfaltti palaamaan
sinne missä katumus
on kaunista

ja minulla on hyvä olla
ja sinulla on hyvä olla…

Vietettyään itsetutkiskelua yön (tai muutaman) yli Pariisilaisessa hotellissa, päähenkilömme päättää jatkaa elämäänsä. Ehkä hän jopa pyytää anteeksi pahoja tekojaan. Ehkä. Mistä sen tietää?

Ja mistä sen tietää, onko jumissa vai ei? Onko jumissa oleminen vain pakollinen vaihe, ennen kuin uusia ideoita syntyy? Onko inspiraatio todellakin vain (kuten eräskin psykologi sanoi) sitä, kun asiat, joita olemme jo alitajuisesti käsitelleet, pulpahtavat tietoiselle tasolla? Ja taiteilija huutaa: HEUREKA!

Tai sitten minä en ollutkaan koskaan jumissa. Halusin vain uskotella itselleni olevani jumissa, jottei tulisi huono omatunto. Tai sellainen olo, että pelkään laittaa asioita paperille. Ehkä se oli pelkoa. Ja sitten, kun uskalsin, huomasin, etten ollutkaan jumissa.

Mistä sen tietää?

Joskus on helpottavaa sanoa vaan: En minä tiedä. Ja sillä hyvä.

Kertokaa omia tuntojanne, ystävät. Rauhaa ja rakkautta!

– T

"Lev Tolstoy in Yasnaya Polyana", 19...

Image via Wikipedia

Kokeillanpa jotain uutta. Sävellän keskeneräisen biisin loppuun samalla, kun kirjoitan tätä. Vänkää 😉

Vaikka teenkin parhaillaan esikoislevyäni, kaikki biisit eivät suinkaan ole valmiita. Osasta puuttuu tekstiä, osasta puuttuu joku musiikillinen osa jne. Haluaisin levylleni seuraavan biisin, jonka kanssa olen ollut jumissa jo vuodesta 2007 lähtien. Se on tarina miehestä, tai oikeastaan teini-ikäisestä pojasta, jonka ihailun kohde on äärimmäisen ujo tyttö, joka puolestaan viettää kaiken aikansa lukemalla kirjoja. Tolstoita, Dostojevskia, Dantea… Täysin omassa maailmassaan. Nuori mies haluaisi tehdä tyttöön vaikutuksen kirjoittamalla hänelle jotain, runon tai laulun, mutta joutuu toteamaan, ettei kykene kilpailemaan mestareiden kanssa.

Tekstin kaksi esimmäistä säkeistöä (joiden välissä kertosäe) menevät jotenkin näin:

 

Hän elää kirjojen maailmassa
juopuu painomusteesta
nukkuu Tolstoi sylissään
katsoo ikkunasta ihmeissään

Siellä sataa aina
ja kaikki ovat hiljaa
eivät pellotkaan kasva
kultaista viljaa
Täällä on toisin
kun saa rakastaa
ja sanoa kaiken
mitä haluaa

Kunpa osaisin kirjoittaa
edes yhtä pientä runoa
edes yhtä kurjaa laulua
Vaan en riviä ainuttakaan
koskaan aikaan saa
Sitä Danten saatanaa
jään turhaan jahtaamaan
ja yöllä Tolstoin haamu
alkaa hiljaa korvaan laulamaan

Vaikka Dostojevki kuollut on
on tehtäväni mahdoton
vastaan haamuja kilpailen
painin sarjassa mestarien

siellä hän nukkuu
Karamazovit sylissään
en ulos huoneestaan
saa häntä mitenkään
vaikka ruusuja toisin
alle ikkunan
ja sanoisin kaiken
mitä haluan

Kunpa osaisin kirjoittaa…

 

Ymmärtänette yskän. Kirjoitin ensimmäisen säkeen 2007, ja pari viikkoa sitten – vihdoinkin – keksin, mistä koko biisi itse asiassa kertoo, joten kirjoitin toisen säkeistön. Ja jouduin taas jumiin. Tämä vaatii joko kolmannen säkeistön tai väliosan, jossa päähenkilön ongelma saa jonkin ratkaisun. Enkä ole ihan varma, mikä se on.

Yritän ratkaista pulman samalla kun kirjoitan tätä blogia. Otan myös joutessani yhden viskin…

Vaihtoehtoja on tasan kaksi. Joko poika rohkaistuu ja keksii jonkun ratkaisun tilanteeseen tai sitten hän jää itsekseen ruikuttamaan. Kukaan ei pidä ruikuttajista, joten lähdetään siitä, että poika rohkaistuu. Tai kenties hän oivaltaa, etteivät tämän nuoren naisen tunteet häntä kohtaa ole riippuvaisia hänen kirjoitustaidoistaan. Jokin muu saa tytön rakastumaan häneen. Tai ehkä poika oivaltaa, ettei tarvitse tyttöä ollenkaan. Hmm… Liian synkkää. Epätyydyttävä lopetus. Kyllähän me haluamme, että pojasta tulee mies, ainakin henkisesti.

Mikä sitten saa tytön pois kirjojensa äärestä?

Perkule kun on hankalaa…

(Puoli tuntia kuluu.)

Okei, okei… jotain tällaista:

ehkä laulan auringosta
tai muuta tyhmää kirjotan
ehkä mieleni onkaloista
löydän lauluni sanoman
miksi odottamaan aina jään
kun epätoivo tukkii pään
Otan härkää sarvista
Ovi avautuu, alan vapista

Kunpa osaisin kirjoittaa…

Eli… Poika keksiin ratkaisun. On aivan sama, mitä hän kirjoittaa tai laulaa. Oleellista on, että hän ymmärtää toistavansa samaa kaavaa, samaa lukkoa päänsä sisällä. Hän rohkaistuu, menee tytön ovelle. Ovi aukeaa…

Se, tuleeko heistä pari, tai mitä ikinä tapahtuukin seuraavaksi, on toissijainen seikka. Oleellista on, että nuori sankarimme on muuttunut mieheksi. Hän ottaa härkää sarvista ja menee tytön luo. Ei millään verukkeella vaan olemaan oma itsensä, seurauksista riippumatta.

Puoliyö lähestyy. Nyt ei jaksa enää miettiä.

Hmm… Paitsi että biisin nimi voisi olla ”Tolstoin haamu”… ehkä.

Kertokaa ystävät ajatuksianne.

Ensi kertaan!

– Tapsa

Pink Floyd performing at Live 8 in London

Image via Wikipedia

Kuten pari päivää sitten lupasin, demoversio Pink Floyd -coveristani Comfortably Numb on nyt kuunneltavissa kaikille postituslistan jäsenille. Koska verkkotilaa on rajatusti voin pitää näitä tiedostoja yllä vain rajoitetun ajan, joten käykää lataamassa mahdollisimman pian.

Tarkoitus on tehdä ihan oikea julkaisu näistä cover -äänityksistä sitten myöhemmin. Joten nyt kuultava veto on todellakin vasta demo, josta puuttuu vielä taustalaulua, miksaus on täysin keskeneräinen jne. MUTTA… fiilis on hyvä jo nyt 😉

Biisin voi käydä lataamassa tästä. Lisää vain ruutuun sähköpostiosoitteesi niin pääset lataamaan.

Ja kuten aina, terveisiä ja palautetta saa ja pitää antaa! Kommentoikaa siis ja ehdottakaa omia suosikkibiisejänne covereiksi.

Rakkautta!

– Tapsa

Comfortably Numb

Pahoittelut, etten ole hetkeen kirjoittanut, mutta paljon on ehtinyt tapahtua. Niin niin, seli seli, mutta näin lyhyesti… Olin ensin Kuopiossa Jazzklubilla keikalle ja 25.9. esiinnyin Savoy-teatterissa Katriina Honkasen taiteilijajuhlissa. Hieno keikka kaiken kaikkiaan. Edu Kettunen oli yksi vierailijoista, soitti yhdessä Ninni Poijärven kanssa. Oikein tunnelmallinen, koskettava esitys. Yleisö oli pähkinöinä.

Täällä kotona on koko perhe flussassa ja pienessä kuumeessa, eli aika lailla Comfortably Numb.

Taannoisessa cover-äänestyksessä tuli paljon hyviä ehdotuksia, ja jäi vähän sellainen olo, että monet olisivat halunneett osallistua, mutta eivät ihan vielä uskaltaneet 🙂

Joka tapauksessa, Pink Floydia toivottiin paljon sekä blogikommenteissa että Facebookissa, joten otin uhkarohkeasti käsittelyyn aikamoisen järkäleen eli Comfortably Numb. Se on nyt äänitetty ja demomiksaus on myös tehty, joten laitan sen kuunneltavaksi pian.

Eipä ollut mikään helppo homma, vaikka biisi on sinänsä melko yksinkertainen. Jotta koko homma toimisi, biisi pitää soittaa alkuperäisestä sävellajista. Syy on soinnutus kitaralla, jossa on aika oleellista, että matalin sävel on E. Laulun kannalta sävellaji (H-molli) on aivan minun äänialani ylärajoilla, mutta kun laskea ei voi, koska kitaran soinnutus ei enää toimi. Laskevaan kuvioon ei saa samaa voimaa, jos se soitetaan vaikka A-mollista.

Puhumattakaan sitten kitarasoolosta. David Gilmourin kanssa ei pidä lähteä kilpailemaan, joten yritin soittaa ikäänkuin Gilmourin tyyliä kunnioittavan soolon, joka kuitenkin on puhtaasti improvisoitu, ja vieläpä ensimmäisellä otolla!

Demomiksaus on lähipäivinä kuultavissa postituslistan jäsenille. Jos ette vielä ole listalla niin liittyä voi täältä.

Uusia kuulumisia taas pian.

Rakkautta ystävät!

– Tapsa